Topelius

Kesän 1898 tein ahkerasti töitä Helsingissä. Uusi työtila Bulevardilla innosti. Aloin muovailemaan Topeliuksen kasvokuvaa, jonka Teollisuuskauppa Oy tilasi minulta heti Topeliuksen kuoleman jälkeen. Sanomalehdissä uutisoivat kesällä, että ”lahjakas kuvanveistäjäoppilas Eemil Halonen” valmisteli pronssista suurmiehen veistosta. Vaan hirveän vaikea oli tehdä Topeliusta valokuvista. Kummallista, miten valokuvat ovat kaikki niin erinäköisiä, kun niitä rupeaa tarkemmin tutkimaan, ettei tiedä oikein mitä niistä uskoo. Topeliuksesta oli käytössäni jokseenkin paljon kuvia, mutta paljon vaikeampaa rintakuvan muotoilu oli kuin mitä ensin olin luullut.

Syksyllä yritin saada näitä meidän taiteilijoita pistäytymään katsomassa potrettia, he kun olivat nähneet itsensä Topelius-vainajan. Hyvin mielellään lupasivat, mutta eivät sitten tulleetkaan. Se ei tuntunut minusta hyvältä! Kiirehän heillä varmasti oli, kuten itsellänikin, vaan kun olemme suomalaisia, niin olisi asia sanottava suoraan eikä ranskalaisittain.

Kuva oli savessa, mutta minulla matti kukkarossa. Ei ollut varaa ostaa kipsiä, joka maksoi viisi markkaa sadalta kilolta. Toverini ja oppilaani Kaarlo Luukkosen kanssa ryhdyin kirjoittamaan kirjettä kauppaneuvos Sinebrychoffille, jonka tiesimme auttaneen köyhiä taiteilijoita. Samassa oveen koputettiin, ja Suomen Teollisuuskaupan johtaja Otto Thylin astui atelieeriini. Hän oli kovin ihastunut kuvaan ja kiitti kiittämästä päästyäänkin minua. Kääntelin telinettä naama punaisena milloin minnekin päin. ”Koska se on valmis savessa, pidän oikeana ja kohtuutena, että jätän nyt jo puolet sovitusta hinnasta teille”, Thylin myhäili tyytyväisenä. Toisen puolen hän lupasi antaa, kun veisin kipsisen kuvan hänen konttoriinsa. Thylinin lähdettyä ei meidän ilolla ollut kiinnipitäjiä. Hetki sitten minulla ei ollut viittä markkaakaan, nyt oli kokonaista viisisataa!

Topeliuksen rintakuva oli myös yksi ensimmäisistä veistoksista, joilla Artun kanssa harjoittelimme pronssiin valamisen saloja Lapinlahden Nerkoolla. Vihdoin kerran, monien epätoivoisten yritysten jäljestä, Arttu kaivoi mullasta esiin Topeliuksen hyväntahtoisesti hymyilevän naaman niin eheänä ja innostavana, että sen vaikutus jäi kestäväksi Arttuun.