Loinen

Satunnaisten töiden varassa, ilman omaa asuntoa eläviä maaseudun ihmisiä kutsuttiin 1800-luvun lopulla Itä-Suomessa loisiksi. Papit ja muut säätyläiset käyttivät nimitystä yleisesti, myös virallisissa asiakirjoissa. Lois-nimitys kuvastaa sitä, että heitä pidettiin hyödyttöminä ja muiden kustannuksella elävinä. Käytännössä käsitys ei useinkaan pitänyt paikkaansa, vaan loisväestö etsi aktiivisia työtä ja ansiomahdollisuuksia ja oli tärkeä työvoimareservi maaseudulla. Läheskään kaikille talollisten lapsille ei ollut maata viljeltäväksi, minkä vuoksi tilaton väestö laajeni 1800-luvulla nopeasti. Suurta tilattoman väestön osuutta pidettiin yhteiskunnallisesti ongelmallisena kasvavan työttömyyden, asuinolojen huononemisen, köyhyyden ja siirtolaisuuden vuoksi.