Marmorinen Impi

Antellin herrat mielivät Impeäni Suomen Taideyhdistyksen kokoelmiin vaan eivät halua maksaa pyytämääni 10 000 markkaa. Tarjoavat vain 6 000, jota pitävät sopivana nuorelle taiteilijalle. Hinta kattaa tuskin veistoksen valmistuskuluja, puhumattakaan kahden vuoden työstä Pariisissa, Firenzessä ja Vuohimäellä.

Aikani jahkailin ulkomaille lähdön kanssa, kun Wikström – veli Viikka – alkoi minua houkutella. Välillä elin ihan Pariisissa uneksien kaikkia niitä hauskuuksia, joita kuvittelin siellä eteeni tulevan. Sitten herättelin mieltäni ajatuksella, etten ole vielä kypsä taiteen äärettömästä joukosta erottamaan hyvää pahasta, vuohia lampaista enkä löytämään omaa tapaani tehdä.

Punnitsin pääni ympäri senkin viisi kertaa. Sitten tulivat stipendit ja tilaustyökin Pariisin maailmannäyttelyyn, ja se oli menoa kuohuvaan taiteen virtaan!

Revimme Vuohimäen kartanon vanhan hiilihuoneen, josta sain koko maailman aikuista honkapuuta kuutta kohokuvaani varten. Jussi liimasi ja höyläsi, minä veistin melkein valmiiksi ja sitten korjailin Pariisissa sitä mukaa, kun kuvat saatiin paviljongin seinälle. Jussi oli mallina Hiihtäjälle. Siellä se velipoika lykki seinällä maailmanäyttelyn vieraiden ihmeeksi!

Matkaan lähdin lokakuussa 1899 yhdessä Wikströmien kanssa: ensin laivalla Kööpenhaminaan ja sieltä junalla Pariisiin. Asetuin samaan hotelliin Rue Champagnelle toverieni Väinö Hämäläisen, Juho Kyyhkysen, Gabriel Engbergin, Ester Heleniuksen ja Hilda Flodinin kanssa.

Joulun vietimme Wikströmien kodissa. Olin joulupukkina, ja pikkuinen Estelle säteili onnesta. Tanssimme joulukuusen ympärillä. Lauloimme ja soitimme, minä kannelta Viikan kanssa. Oli se lystiä, vaikkei ollutkaan sellaista stemminkiä kuin kotimaassa lumikinosten keskellä. Kotiväelle lähetin Notre Damen postikortissa ja toivotin hyvää uutta vuosisataa.

Académie Colarossin opetus ei ollut hääppöistä, mutta Louvre ja muut museot! Aloin työstää kalevalaista impeä, joka tarjoaa kultaisia kutrejaan Väinämöiselle kanteleen kieliksi. Arttu ihmetteli kirjeessään, miten siitä paljaasta tietää, mitä se esittää.

Keväällä 1901 matkasin Italiaan. Halusin kiertää mahdollisimman monessa taidehistoriallisesti arvokkaassa kohteessa. Marseillesta lähetin rauhoittelevan kortin kotijoukoille. Vakuutin olevani terveenä ja hyvässä kunnossa kaikin puolin. Ilma oli kaunis ja kukkivia hedelmäpuita kaikkialla. Sain nähdä vettäkin pitkästä aikaa, Seinen likavettä en vedeksi lue.

Genovassa katselin van Dyckiä, Rubensia, Guido Reniä. Oli lähettävä kortti Viikalle ja pyydettävä rahaa poste restante Firenzeen signore Eemil Halosen nimellä.

Firenzessä istuin ravintolassa nälkäisenä matti kukkarossa. Paikalle osui kuin taivaan lahjana Juho Rissanen, poikkeuksellisesti varoissaan. Hän tarjosi hyvän aterian ja jopa lainasi rahaa muutamaksi päiväksi. Mikä onni, ettemme sattuneet olemaan köyhiä samaan aikaan!

Firenzeläinen kiviveistämö lupasi 1 500 liiralla punkteerata kipsisen Impeni. Puhkuin intoa ensimmäisestä marmoristani. Alulle auttoi Luigi Arrighetti, joka urakoi parhaillaan Michelangelon Davidin kopion kanssa.

Tuttuja oli vaikka kuinka paljon, näitä meidän taiteilijoita. Ruotsalainen kuvanveistäjä Hugo Elmqvist kauppasi vahavalun patenttia. Sen taidon kun oppisi, voisi perustaa Suomeen taiteilijoille yhteisen valimon. Vaan Pistaijassa onneksi tapasin oivan valajan: neljä pientä työtä pronssiin vain 150 liiralla!

En olisi joutunut kesäksi kotiin, jos olisin viipynyt yhdessä paikassa liian kauan. Suuntasin Roomaan. Siellä oli nöyrryttävä ja pyydettävä jälleen Viikkaa lähettämään rahaa, nyt Venetsiaan. Harkitsin jättäväni tavarani pantiksi ja jatkavani matkaa vaikka syömättä. Milanoon asti minulla oli piletti enkä tahtonut hukata sitä. Venetsiassa piti olla kesäkuun 13. päivä ennen puoltayötä. Se oli helvettiä.

Maailmalla riitti katseltavaa, mutta alkoi tuntua siltä, että olisipa jo vähän karkeampaakin työtä. Juhannukseksi palasin Vuohimäelle viimeistelemään Impeä. En ole koskaan nähnyt niin kaunista kesää. Ei tarvinnut palttoota eikä sateenvarjoa. Uin Pullinlahdella ja uistelin Saimaalla. Tein mainioita rauvusvastoja, joilla sopi hyvää löylyä tasoitella pitkin pintaa. Kesä toi myös surun Yrjö-veljeni lähdön myötä. Koristin hänen arkkunsa harsokukilla ja lumpeilla, joita hakiessaan hän hukkui.

Wikströmin kautta ja lainarahalla tilasin Pariisista punkteerauskoneen marmoria varten. Talveksi jäin Vuohimäelle, vaikka vankina olinkin lumikinosten keskellä. Pysyinpähän työni ääressä enkä juoksennellut, ennen kuin vedet jälleen aukenivat. Marmori tuli Italiasta joulukuun lopulla. Ensimmäinen kivi oli ollut viallinen, joten vekselillä piti tilata uusi.

Suomen Taideyhdistyksen kevätnäyttelyssä arvioivat Impeni veisto-osaston parhaimmaksi. Sain valtion suuren palkinnon, vaikkei tyttö edes ollut täysin viimeistelty. Toista käsivartta kannatti ruma marmorituki ja toinen sääri oli pohjetta myöten silottamaton.

Nyt tyttöni on valmiina Suomen Taiteilijoiden syysnäyttelyssä, jossa sen ympärillä näyttää riittävän väkeä tungokseen asti. Uusi Suometar kirjoitti Immestä ylistävästi ja piti sitä merkkitapauksena kuvanveistomme alalla: ”Mikä ihastuttava pehmeys tässä suloisessa naisvartalossa, jonka nuori veri tuntuu sykkivän, värähtävän ihon alla.”

Hävytöntä, että Antellin herrat määrittelevät teoksen hinnan tekijän iän mukaan. Sanoivat ettei Johannes Takanenkaan ollut saanut sellaisia hintoja kuin pyysin. Takanenhan kuoli nälkään! Ei minua niinkään raha harmita vaan tapa. Vaan kyllä kai se myytävä on, jotta saisi edes pienen töllin kotiväelle.

Jalmari Finne kyseli, minne aioin plaseerata kipsisen Impeni. Ehdotti, että lahjoittaisin Kansallisteatterille. Taidanpa kuitenkin pitää tyttöni.