Teostarina

Louhi

Eemil tarinoi vuodenvaihteessa 1946–1947

Kestikartanon Louhi

Pohjolan Emäntä on seistä jorottanut kohta vuoden verran vieraita vastaanottamassa. Kalevalaiset naiset olivat hyvillään, kun emäntä joutui kuin joutuikin Kestikartanon avajaisiin Kalevalanpäiväksi.

Kirjailija Elsa Heporauta alkoi jo kymmenkunta vuotta sitten puuhata yhteistä muistomerkkiä suomalaisille naisille, jotka olivat tohtorin rouvan mielestä kärsineet liian kauan alemmuudentunteesta. Heidän oli saatava muistomerkkiinsä hahmo, joka nostaisi vihdoin päät pystyyn, innostaisi ja kannustaisi.

Elsa Heporauta puhkui energiaa. Kalevalan 100-vuotisjuhlavuonna 1935 hän sai vaikutusvaltaisia naisia yli kieli-, luokka- ja puoluerajojen kokoontumaan yhteen, ja he päättivät ryhtyä pystyttämään Helsinkiin patsasta suomalaisen kulttuurin esiäidille, kalevalaiselle naiselle.

Arvokkaasta naisjoukosta huolimatta rahaa ei vaan tahtonut kertyä. Tohtorin rouva ei jäänyt neuvotta vaan sai oivallisen idean: muinaiskorujamme jäljennettäisiin nykynaisten kaunistukseksi ja myyntitulot käytettäisiin muistomerkkiin.

Kun rahaa oli koossa hyväksi aluksi, aloimme keskustella Louhen luonnostelusta. Pidettiinhän minua merkittävänä Kalevalan tulkitsijana, ja rouvat tunsivat Impeni, Ainoni, Marjattani ja Kyllikkini.

Pohjolan emäntä oli nimenomaan Heporaudan ihannekuva naisesta: äiti, voimahahmo ja heimonsa johtaja, sivistynyt ja loistava emäntä, joka keksi myös ajatuksen Sammosta kansansa onnen lähteeksi. Tohtorin rouva piti Louhea Kalevalan suuripiirteisimpänä ja kehittyneimpänä naisena, eikä siinä muilla sitten ollut nokan koputtamista.

Siihen saakka olin jättänyt Louhen suosiolla loitommas. Pohjolan mahtavassa ja ylväässä emännässä on toki kaikkea alullepanevaa uudistushalua ja yritteliäisyyttä sekä todellista maanluontoa. Älykäs Louhi on innostunut hengenasioista, mutta myös ovela kaupantekijä. Pohjan akka harvahammas – valehtelijaahan sanotaan harvahampaaksi!

Hieman epäröiden kutsuin puhelimella Elsa Heporaudan ja toimittaja Sylvi Kauhasen katsomaan ensimmäistä luonnostani, pientä savista Louhea. Heti kättelyssä rouva Heporauta hylkäsi luonnoksen. Se oli hänen mielestään epäedullinen esitys Pohjolan emännästä. Vanhenevan Louhen kärttyisästä ilmeestä rouvat eivät pitäneet alkuunkaan. Elsa Heporauta kertoi haluavansa kuvan nuoresta Louhesta.

Ensimmäinen hahmotelma muuttui uudelleen savimöhkäleeksi. Monien luonnosten ja neuvottelujen jälkeen muotoilin Louhesta keski-ikäisen emännän, joka toivottaa vieraat ystävällisesti tervetulleeksi. Oluthaarikka emännän kädessä oli puhtaasti tilaajien toivomus.

Muistomerkkitoimikunta järjestäytyi yhdistykseksi, ja pian nimi muuttui Kalevalaisiksi Naisiksi. Samalla toiminta alkoi paisua suuntaan jos toiseenkin. Sotavuosina muistomerkkiajatus alkoi jäädä taka-alalle ja toiminta muuttua hyväntekeväisyydeksi ja Kalevala Korun liiketoiminnaksi.

Naiset alkoivat myös puuhata kalevalaista ravintolaa Helsingin ydinkeskustaan. Sodan jälkeen he ostivat vanhasta VPK:n talosta Keskuskadulta Mustan Karhun ravintolatilan, joka oli jäänyt IKL:n lakkauttamisen jälkeen tyhjilleen. Arkkitehti Aarne Ervi loihti siitä mahtavan rajakarjalaisen pirtin, jonka toisessa kerroksessa, sinisen tähtitaivaan alla oli Louhen piha.

Sain kipsisen Pohjolan emännän valmiiksi jo 1940. Pronssiin valu jäi rouvien huoleksi, kun tuli sota ja kaikin puolin rauhattomat ja niukat ajat. Vasta viisi vuotta myöhemmin he uskaltautuivat tekemään lopullisen tilauksensa, vaikka pitivätkin veistosta erittäin onnistuneena. Hinnaksi sovimme 600 000 markkaa valettuna.

Ilosta ei voinut vielä hyppiä, sillä Arttu oli epätoivossaan melkein lopettamassa valimoaan. Kaikesta oli sodan jäljiltä puutetta: kuparista, petroolista, typpihaposta ja ennen kaikkea polttopuista. Kaikki metsä tahtoi mennä karjalaisten ja rintamamiesten asuttamiseen. Sain sentään Suomen Kuvanveistäjäliiton puheenjohtajana puuhatuksi taideväen vetoomuksen Artun taidevalimon puolesta.

Kalevalaiset Naiset hankki kansanhuollosta ostoluvat 300 kiloon kuparia, joka saatiin Outokummun kaivoksilta. Hinta oli yhteensä 30 000 markkaa. Kallistahan se oli, mutta rouvat vakuuttivat, että puolta halvempaa kuin mitä he olivat saaneet maksaa. Ei auttanut kuin uskoa.

Ohjeistin kirjeissäni Arttua tiukasti, että hankkimani kupari tuli käyttää vain minun kuvieni valamiseen. Samalla kun helmikuun alussa kiittelin häntä kermasta, maitopulloista ja vehnäjauhoista, en malttanut olla hoputtamatta, että saisi nyt nopeasti tehdyksi Louhen valun. Rouvat mielivät emäntäänsä valmiina ravintolansa avajaisiin, ja nimenomaan sen toivossa olivat olleet niin höyliitä auttamaan kuparin hankinnassa.

Täysissä sotakorvausjunissa Louhen kuljettaminen oli hankalaa ja hidasta. Välillä patsas oli köijätty ulos niin, että Sylvi Kauhasen oli pitänyt vielä aivan avajaisten alla kiirehtiä eukkoa Keravan asemalta junaan.

Kestikartanosta näyttää muodostuvan oikea turistikohde, ja yleinen ihastus Pohjolan emännästä tuntuu olevan läpikäyvä. Ainoastaan veistäjätoveri Nina Sailon mielestä emännän olisi pitänyt olla vanhempi, koska sillä on jo naimaikäisiä tyttäriä. Niinpä niin!

Pienissä erissä ja hieman keskenään kinastellen kalevalaiset naiset tilaustaan maksavat. Lähitulevaisuudessa ovat luvanneet lähettää lisää rahaa, joten asia alkaa olla järjestyksessä. Työ on taiteilijan suurin ilo. Se voi olla joskus ulkonaisesti raskasta, mutta sisäisen tyydytyksen vuoksi sitä ei vaihtaisi mihinkään muuhun.

Pohjolan emännän jälkeen elämä on ollut varsin rauhallista, kesä meni kotipuolesta saadun palvikinkun kupeessa mukavasti, ja veistoksia menee kaupaksi. Sohvi Leisiö on lähettänyt Amerikan paketteja, herkullista tavaraa täynnä. Tyttäreni Mirja on Turussa, jossa hänen miehensä valmistuu pian lastenlääkäriksi. Heitä on jo seitsemän henkeä ja koira. Vuosia tulee meille kaikille. Harmittaa, ettemme uskalla Allin kanssa enää ajatellakaan Amerikan-matkaa. Olisi pitänyt sekin maa nähdä.

Pohjolan emäntä, 1940, patinoitu kipsi. Kuva: Titus Verhe, Halosten Museosäätiö.

Palaa takaisin kertomukseen