Teostarina

Lallukan Uudisraivaajat

Eemil tarinoi Viipurissa marraskuussa 1909

Lallukan uudisraivaajat

”Mies näyttää rasittuneelta”, tuttu toimittaja tokaisi minulle viime syksynä. Takanani oli kolme taidenäyttelyä Ateneumissa, Turussa ja Viipurissa. Taottava on.

Vuosi sitten julkaisimme Allin kanssa kihlauksemme. Joulun alla vietimme häitä Linnansalmella, jonka toin takaisin sukuun velkarahalla. Hovingin stipendin turvin matkasimme alkutalvesta Pariisiin.

Atelieeri Boulevard du Montparnassen varrella oli avara, mutta kylmä ja vailla mukavuuksia. Hankimme kamiinan, jossa poltimme koksia. Samalla se toimi lietenä. Ostin Allille ranskalaisen keittokirjan, jossa oli vain halpoja ruokia.

Alli täytti huhtikuussa 20 vuotta, ja tein hänestä muotokuvan. Keväinen Pariisi oli hunajaa rakastuneille. Alli kulki perässäni taidemuseoissa ja -näyttelyissä. Louvressa tutkin muinaisen Egyptin kokoelmaa. Törmäsimme sattumalta myös kauppaneuvoksetar Mari Lallukkaan ystävineen. He veivät meidät oopperaan ja hienoihin ravintoloihin. Alli pääsi elämänsä ensi kertaa auton kyytiin.

Kotiin oli palattava Jussiksi. Nostin Suomen Hypoteekkiyhdistyksen lainan Linnansalmen kohentamiseksi. Asuimme Allin kanssa vielä kesän Nerkoolla. Korjasin satoa ja viimeistelin Lallukan veistoksia.

Kauppaneuvos tivasi kirjeessään, millaiset viimeisistä teoksista tulee. Hän oli toivonut kauppakartanonsa julkisivuun vuolukivisiä Kalevalan urhoja, mutta pidin tiukasti kiinni taiteilijan vapaudestani.

Syyskuussa äiti kuoli. Sain myös tiedon, että Ville Vallgren oli voittanut Edelfelt-mitalikilpailun ja olin jäänyt jälleen kerran toiseksi. Kuolinvuoteella viimeistelin surutyönä äidin muotokuvan – ja sen jälkeen Edelfeltin rintapystin.

Talven olen täällä Viipurissa. Töitä ja lystiä riittää yötä myöten, muiden muassa maaseututeatterin tirehtöörin Erkki Kivijärven kanssa. Vuokra-atelieerini ikkunasta katselemme tähtikirkasta taivasta ja viisauksien välissä käyn kostuttamassa savihahmojen ympärille kierrettyjä kääreitä.

Lallukan veistosryhmä täydentyy vertauskuvaksi kauppaneuvoksen uudisraivaukselle suomalaisen kaupankäynnin alalla. Rauta-aidan päädyissä, selkä seinää vasten katselevat toisiaan muinaissuomalainen uudisraivaaja ja hänen puolisonsa. Pariskunta on raatamassa metsähalmetta, tytär ja poika vartioivat veräjällä kotia. Kaksi murheista hahmoa suree perheen kohtaloa kyyryssä itkien. Halla on vienyt viljan ja elämän toiveet. Miten käynee kansalliselle viljelyksellemme routavuosina?

Viipurilaiset ihastelevat, miten hienosti kova kivi taipuukaan taiteeksi. He kehuvat kasvojen ilmeitä, luonnollisia ja sopusuhtaisia asentoja. Eipä suomalaisesta graniitista tällaisia vapaita veistoksia liene aikaisemmin hakattukaan.

Kaupunkilaiset kehuvat kauppaneuvosta, joka on hankkinut ”tositaidetta” kaikkien nautittavaksi. Lallukka puolestaan kiittelee ”ukonpäistä” – ja muistaa mainita niiden maksaneen paljon mutta arvelee rahojen menneen oikeaan tarkoitukseen.

Muotokuvat, muistomerkit ja suihkulähteet ovat täällä kysyttyjä. Nuorsuomalaisuus yhdistää vauraita kauppiaita ja köyhiä taiteilijoita. Pamaus Seuran Kansallisklubilla olen tutustunut kauppaneuvoksiin, tukkureihin, näyttelijöihin ja toimittajiin.

Tunnen oloni viipurilaiseksi. Pyysivät mukaan ensimmäiseen Viipurin taiteilijoiden näyttelyynkin, joka avautuu Pirunkirkossa, Anniskeluyhtiön oluentuoksuisessa juhlasalissa. Sinne on kavuttava kapakkaportaita pitkin. Häpeällistä, ettei taidemuseohanke etene.

Pitää kutsua Alli tänne. Linnansalmen väki nauraa, että kaupunkilaistyttö pyyhkii liikaa pölyjä. Viipurissa on seuraa, taidetta ja teatteria!

Seisova nainen, 1909, kipsi, Halosten Museosäätiö.

Seisova mies, 1909, kipsi, Halosten Museosäätiö.

Palaa takaisin kertomukseen