Suomalainen maalaismadonna

Uudispihassa on päästy uutiselle jo monena vuonna. Marmorisen Impeni palkintorahoilla hankin alkuvuonna 1903 pienen tilan aivan radan varresta Nerkoon pysäkin läheltä. En minä erämaa-atelierista haikaillut Wikströmin Visavuoren tai Tuusulanjärven taiteilijoiden tapaan. Minua painoi esikoisen huoli kotiväestä.

Kooltaan Uudispiha ei ollut kummoinen, vaan nostipa meidät jälleen talollisiksi. Yli vuosikymmenen kestänyt kiertely hyyrymökistä toiseen ja raskaat taksvärkkipäivät arrentin eteen olivat vihdoin ohi. Epävarmuus leivän syrjästä päättyi, ja saimme maksetuksi syömävelkamme kauppias Kattaiselle ja Kotilaiselle ja meijerin Aku Mykkäselle.

Laivalaiturin rannasta nousevan tien varteen rakensimme suuren riihen. Peräseinään jätimme reiän isolle, kaksikymmenruutuiselle akkunalle. Riihen lattia, katto ja seinät ovat vieläkin hohtavan puhtaat. Luulisi, ettei rakennuksessa ole viljaa kuivattukaan, kiitos savutorvella varustetun kiukaan.

Syksyisin riihessä puidaan vain pikimmiten, ja sitten se onkin seuraavaan uutiseen atelierini. Talvipakkasiksi erotin Uudispihan pirtistä itselleni työhuoneen suurentamalla ikkunaa. Kipsitöitä lojuu pitkin lattioita, ja penkeillä jähmettyy savinen kaarti miehiä. Aittaan kalastustarpeiden sekaan olen kasannut orsille ja pakkilaatikoiden päälle lisää veistokuvia, kaikki suloisessa epäjärjestyksessä.

Pihapiirissä on vielä pieni, jo kertaalleen palanut paja, jossa Artun kanssa opettelimme valamisen saloja yrityksen ja erehdyksen kautta. Viljami-serkku auttaa minua graniitin ja vuolukiven hakkaamisessa. Tilaustöitä Viipurissa ja Helsingissä riittää.

Pääkaupungin lehdet kirjoittavat, että elän Nerkoolla kuin muinaissuomalaisessa ihanneyhteisössä vanhempieni, seitsemän veljeni ja kolmen sisareni kanssa. Esikoisena minulla on ohjat talouden pidossa, vaikka veli Jussi hoitaa pehtoorin hommia isän kanssa. Olemme omavaraisia, ja ei ole tarvis vieraalle työvoimalle. Siskoni kutovat vaatteet ja hoitavat karjan, kanalan, sikalan ja puutarhan. Veljet kääntävät kääntöauralla uudismaata, mutta taipuvat myös sepiksi ja nikkareiksi.

Myyn hollantilaisia kauransiemeniä ja edistän puutarhakasvien viljelyä koko kylällä. Lienen jo saanut enemmän palkintoja karjastani kuin taiteestani. Toimin maamiesseurassa, puuhaan koululle teosofisia iltamia ja ajan nuorsuomalaisten asiaa. Poliitikkoja, teosofeja ja toimittajia vierailee tämän tästä Nerkoolla. Heidän kanssaan keskustelen yötä myöten syvällisemmistä kysymyksistä ja Suomen asiasta.

En halua repiä juuriani irti maaperästä, jossa olen kasvanut. Saan Lapinlahdelta voimaa ja uutta työintoa. Aiheet kuviini ovat nenäni edessä. Tamma varsoi keväällä ja veistin ensimmäisen eläinteokseni, nimeltään Äidin rakkaus. Sitä tehdessä oli tavaton kiire, kun varsa kasvoi pikemmin kuin työ tahtoi.

Työhuoneeseeni alkoi kertyä meidän kylän ukkojen naamoja odottamaan seuraavaa näyttelyä. Muovailin myös naapurin Juopperin ja hieroja-eukkoni Kattaisen Ullan. Varsinkaan ukkoja ei ollut helppo saada malleiksi, kun eivät muka istumaan ruvetessa tienneet, mihin joutuvat.

Pariisin ja Helsingin alastomuuden sijaan täkäläiset nuoret immet verhoutuvat viehkeästi villavaippaan, hieman arastellen mallina oloa. Hartaasta viattomuudesta syntyi kipsinen Tyttöni, luonnollista kokoa oleva veistos, jossa nuori nainen suureen villahuiviin kääriytyneenä katsoo alas pää painuneena.

Muutaman vuoden perästä veistin Tyttöni haapapuuhun. Hohtavan valkoinen haapa kuvasi erinomaisen kauniisti vaatimatonta maalaistyttöä. Lehdissä kirjoittivat Tyttöni olevan suomalaisen maalaismadonnan, kansanlaulun Neitsyt Maaria emosen, pyhä piika pikkaraisen, joka itkeä kujerteli ja valitellen vaikertelevi astuessaan Luojan haudan partahalle.

Tänä vuonna on kulunut kymmenen vuotta taiteilijaurani alusta. Jubileumiksi kokosin Ateneumiin ensimmäisen yksityisnäyttelyni. Taitaa muuten olla ensimmäinen kuvanveistäjän pitämä oma näyttely Suomessa. Töitä valitsin vuosien varrelta peräti 83 – puuta, savea, kipsiä, vuolukiveä, marmoria ja Artun valamaa pronssia.

Haapapuinen Tyttö herätti ihastusta ylitse muiden. Pokkasin siitä valtionpalkinnon, ja Suomen Taideyhdistys osti teoksen 3 000 markalla kokoelmiinsa. Jos lehtiin on uskominen, olen suomalaisin kuvanveistäjistämme, teokseni perisuomalaisia olemukseltaan ja hengeltään. Tunsin tehneeni jotain kansani itsenäisyyden eteen, kun luin tuoreeltaan turkulaisesta Aurasta arvion veistokuvistani: ”Näyttää siltä, että Suomen taide alkais saada omaa – omaa luonteen ominaisuutta, omantakeista rohkeutta ja ryhtiä”.