Kilpailen vain ensimmäisestä sijasta

Olen ollut monta viikkoa melkein joutilaana, kun korjaavat atelieeriäni. Olen levännyt ja vähän lueskellut. Enpä olisi vielä viime vuonna uskonut, että voisin kuuna päivänä viettää tällaista taitelijaelämää.

Rahat olivat lopussa, ja kitkuttelin Taideyhdistyksen koulussa vapaaoppilaana pienen apurahan turvin. Kouluparkamme meinasi kuivua köyhyyteensä. Sanoivat, ettei ole rahaa maksaa edes mallia. Saimme kerjätä tuttaviamme, jos emme halunneet ruveta piirtämään kipsiä.

Kävin koulussa vain iltapäivisin, vaikka neiti Schjerfbeck tahtoi, että tulisin aamuisinkin. Wikström neuvoi, ettei pidä heittää hyvin aloitettua uraa. Paljonhan minulta vielä puuttuu hyvästä, mutta eivät nuo ole juuri sen parempia toverit kuin opettajatkaan. Vaan eihän tuota koulua ollut enää kovin monta kuukautta jäljellä, ja sitten pääsin eroon koko roskasta.

Visavuoresta Helsinkiin palattuani olin alkanut etsiä töitä tosissani, mutta siinä tulikin jykkeli. ”Onko teillä todistuksia?” tivattiin joka paikassa. Juoksin kyselemässä ympäri kaupunkia, mutta aina vastattiin ”vi behöfva inte!” tai ”inte nu den här gången”.

Hankin leipärahaa idioottimaisilla piirustustöillä, joita tehdessä ei tarvinnut ajatella kerrassa mitään. Ruoholahden tehtaalla olisi ollut tarjolla kipsivalutyötä, mutta hävyttömästi maksoivat vain 30–35 penniä tunnilta.

Hain Hovingin rahastosta 600 markan stipendiä, vaan ei sitä piirustuskoulun oppilaalle myönnetty. Toisaalta olin vähän tuumannut lähteväni kreivi Sparren pajaan ja antavani palttua koko koululle. Joka tapauksessa menisin ennen Porvooseen kuin rupeaisin niitä ikäviä arkkitehti Nyströmin ornamentteja modelleeraamaan.

Näytti jo siltä, että kohta loisin lunta kaduilta. Hieman sain helpotusta pahimpaan pulaan Ukko-Serlachiukselta. Tuumasinpa puolivakavissani kullan kaivuutakin Klondykessa. Sieltä kun olisin sitten tullut laivalasti kultaa mukanani, olisin voinut valattaa kuvani puhtaasta kullasta!

Viime kevään dukaattikilpailuun vein työni aivan viimeisenä. Tahdoin ensin nähdä, mitä sinne tulee. Kaikki näyttivät olevan jokseenkin ala-arvoisia eivätkä tuntuneet kovin vaarallisilta, niinpä uskaltauduin viemään sinne omanikin. Olisivat kuulemma yksimielisesti antaneet ensimmäisen palkinnon minulle, mutta eivät tohtineet rikkoa sääntöä, jonka mukaan oppilaat eivät voineet saada ykkössijaa, koska eivät vielä tehneet itsenäisiä teoksia. Perustivat minua varten ylimääräisen palkinnon, ja sekös minua suututti: minä kilpailen ainoastaan ensimmäisestä sijasta!

Kesästä lähtien olen kuitenkin ollut onnenpoika. Sain käyttööni Taiteilijaseuran atelieeri-huoneiston Bulevardilta. Tässä on työtilan lisäksi kammari, kyökki ja huone, jota voin käyttää kipsivalimona. Atelieeri on tarkoitettu nuorille varattomille taiteilijoille. Lisäkseni hakijoita ei ollut kuin 36-vuotias Hanna Rönnberg, taidemaalari. Olivat kinanneet, kummalle huoneisto olisi annettava. Monet pitivät neljännen kerroksen työtilaa hankalana kuvanveistäjälle. Jotkut vastustivat minua, kun olin kuulemma liian nuori ja tulisin vain ylpeäksi!

Minä 23-vuotias keltanokka tämän kuitenkin sain, vaikken voinut luvata kuin ahkeruutta ja hyvää tahtoa. Kyllä täällä on hauska tehdä työtä. Siitä en välitä hölyn pölyä, vaikka olenkin näin ylhäällä.

Nyt minut on nastattu omille jaloilleni, kun on melkein lahjahuoneet vuodeksi. Mikään pohatta en ole, mutta joka päivä olen saanut syödä. En malttanut lähteä koko kesänä minnekään. Luonto on täällä kuivaa sille, joka on tottunut olemaan maalla kesää, mutta työn puolesta tämä on paljon parempi. Lepoaikani päätin käyttää yliopistolomakursseihin.

Tilaustyönä muovasin Topelius-vainajan rintapystiä, jota oli hirveän vaikea tehdä valokuvista. Äiti kyseli, millaista palkkaa sain, ja huolehti, missä käyn syömässä vai laitanko ruokani itse.

Mielelläni olisin saanut neuvoja ensimmäisestä kokovartaloveistoksestani, vaikka minun olikin jo elettävä omin varoin ja tehtävä mitä osaan. Ja sittenpä se on omaa, kun on täytynyt tehdä yksin – ja tuli mitä tuli. Mietin Hevosenhakijalle niin helpon ja rauhallisen asennon kuin suinkin. Olin tyytyväinen alastonmalliini, ja tein kuvaa oikein sieluni pohjasta.

Ensimmäistä kertaa otin osaa Suomen Taiteilijain näyttelyyn Ateneumissa. Minulta oli esillä kuusi teosta. Hevosenhakijakin valmistui, vaikka sitä täytyi lopulta tehdä oikein urakkamiehen tavalla. Se oli kuitenkin niin hauskaa, etten ollenkaan hermostunut, vaikka tein töitä hurjan lailla. Vasta sitten kun pääsin siitä erilleni, lysähdin kokoon niin, että pari kolme päivää meni ihan makaamisessa.

Päivälehden Kasimir Leino tituleerasi minua tunnetun maalaajan serkuksi ja piti lupaavana taiteilijanalkuna. Uuden Suomettaren mukaan kipsikuvani todistivat sekä käden että mielen kykyä. Tässä olen muutaman päivän herkutellut ajatellessani saamaani palautetta – ja ensimmäistä oikeaa taiteilija-apurahaani, 600 markkaa Hovingin rahastosta.

Posti toi juuri Wikströmin ja äidin kirjeet. Opettajani rohkaisi Pariisista: ”Koevuotesi olet suorittanut kuin mies, ja nyt voivat toisetkin olla varmoja siitä, että sinussa on sekä tahtoa että kestäväisyyttä eteenpäin pyrkimään.” Äiti epäili Lapinlahdella, että olin tullut ylpeäksi, kun en ollut pitkään aikaan mitään kotiin kirjoittanut. Kertoi lukeneensa Päivälehden uutisen, jonka mukaan olin saanut kovasti rahaa. ”Jos on totta niin laita meillekin vähä.”