Teostarina

Minna Canth

Eemil tarinoi toukokuussa 1937

Minnan helmoissa

Patsastoimikunta kävi vapun tienoilla katsomassa Minnaa Lapinlahdella. Arttu oli valanut patsaan, ja rouvat vaikuttivat tyytyväisiltä. Sain kouraani kutsun paljastusjuhlallisuuksiin. Saman tien vein harmaan pukuni räätälille. Kirjoitin Allille, että tuo mukanaan Helsingistä juhlavaatteet ja käy korjauttamassa silinteriaskin Wahlmanin hattuliikkeessä.

Jo talvella 1932 olin ehdottanut Kuopion kaupungille, että se päättäisi 150-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi pystyttää muistopatsaan kirjailija Minna Canthille. Olin mutistanut muutamassa päivässä kokoon pienen 1:5-luonnoksen, jonka lähetin Kuopion kaupunginhallitukselle. Hintapyyntöni oli 300 000 markkaa. Vastaus oli tavallinen: ”Ei ole rahaa.”

Samoihin aikoihin kuopiolaiset naisjärjestöt olivat – jälleen kerran – virittelemässä Minnan Canthin patsashanketta. Homma meinasi mennä aivan höpinäksi, kun myös Viivi Vallgren, Emil Cedercreutz ja Gerda Qvist lähettivät ehdotuksensa. Heidän hintansa oli vain kolmannes omastani. Cedercreutz näytti olevan melkeinpä valmis maksamaan, että saisi tehdä patsaan. Minäkin lähetin uusia luonnoksia.

Keväällä 1934 meidän kaikkien luonnokset olivat nähtävillä kaupungintalolla. Moni näytti toivovan, ei niinkään uskovan, että naistaiteilija saisi naisasian uranuurtajan ikuistettavakseen.

Hanke oli pitkään taivaan tuulissa. Pula-aikana rahaa liikkui vähän. Jouduin laskemaan hintaani 225 000 markkaan. Lupasin, että maksun voi jättää tuonnemmaksi, kunhan saisin varmuuden, ettei patsasta tilata muilta, jos olen sen työstämisen aloittanut.

Patsastoimikunta uskaltautui kuvanveistäjä Alpo Sailon asiantuntijalausunnon perusteella valitsemaan minut Minnan muovailijaksi. Kesäkuussa 1935 allekirjoitimme työsopimukseni. Paljastuspäiväksi sovimme Minna Canthin kuoleman 40-vuotismuistopäivän 12.5.1937.

Toimikunnalla oli suuria vaikeuksia saada kerätyksi patsasrahat. He möivät postikortteja, järjestivät iltamia ja lähettelivät rahankeräyskirjeitä ja -listoja.

Tein itsekin töitä rahoituksen eteen. Maissi Erkko kävi tammikuussa 1936 katsomassa luonnosta. Ystävämme kansanedustaja Tilda Löthman järjesti eduskunnassa tapaamisen, jossa kuopiolaiset rouvat esittelivät patsashanketta naiskansanedustajille yli puoluerajojen.

Ministeri Erik Koskenmaa vieraili ateljeessani. Samalla tuli luontevasti puhetta varainkeruusta. Kalle-veli soitti vieressä suutaan, että valtion pitäisi kustantaa patsas, sillä yhteiskuntamme ei olisi tämän näköinen ilman Minna Canthin elämäntyötä. Seuraavana maanantaina Koskenmaa soitti ja kertoi opetusministeri Oskari Mantereen terveiset: rahaa kannatti anoa arpajaisvoittovaroista. Vaan eipä sekään neuvo tuottanut tulosta.

Monien vuosien, tapaamisten ja anomusten jälkeen valtionrahoitus järjestyi. Patsasta rahoittivat myös Suomalainen Naisliitto ja Kuopion kaupunki.

Minna Canthin patsas on ensimmäinen suomalaiselle vaikuttajanaiselle pystytetty muistomerkki. Minulla ei ollut tukenani malleja tai perinteitä, kuinka historiallisesti merkittävää naista tulisi kuvata. Tutkin valokuvia ja luin Canthin tuotantoa. Muovailin useita luonnoksia. Pohdin, lisäilin, muutin.

Patsastoimikunta näki lehdissä kuvia työn edistymisestä. Naiset kirjoittivat tyytyväisenä, että ”yhtäläisyys on nyt sangen hyvä, kunpa sitten valmiinakin olisi yhtä hyvä tai vieläkin parempi!” He pitivät Minnaa pulskana. Halusin kuvata Canthin varttuneena, lihavana ja kaunistelemattomana. Naisen, kuten miehenkin, merkitys on muussa kuin ulkonaisessa nuoruudessa ja kauneudessa.

Kesä 1936 meni Minnan helmoissa pyöriessä. Iltaisin pidin kesälomaa Juho Rissasen ja Alpo Sailon kanssa, Joskus kävin urheilukilpailuissa, usein kuljeskelin Seurasaaressa. Toimittaja Lassi Hiekkalan kanssa nautin Tarvon saaren savusaunasta. Minna alkoi olla kutakuinkin valmis, vain silmät renkuttivat sinne ja tänne. Halusin luoda uskottavan katseen, yhtä aikaa lempeän, läpitunkevan ja vaativan.

Patsastoimikunta piti kutsua kylään ja saada heidän hyväksyntänsä. Helmi Karjalainen, Selma Tuomi, Laimi Korhonen ja Minna Canthin tytär Maiju Vuorisalo vierailivat ateljeessani 21. syyskuuta 1936. Paikalle tuli asiantuntijana Alpo Sailo, joka piti patsasta kauniilla tavalla tarkoitustaan vastaavana. Patsastoimikunta hyväksyi 6.10.1936 muotokuvan.

Patsas on 2,35 metriä korkea. Kipsiluonnos ei mahtunut ateljeeni ovesta ulos eikä ikkunastakaan, vaan pää oli irrotettava. Junalla kipsiteos kuljetettiin Lapinlahdelle Artun valettavaksi.

Kuljin ison pahvisen Minnan kanssa pitkin Kuopiota. Sovittelin häntä torilla kaupungintaloa vasten, mutta paikka vaikutti liian avaralta. Piispanpuistossa patsas olisi pitänyt valosuhteiden vuoksi asettaa selin kaupunkiin. Snellmanin puisto oli minusta paras ympäristö. Puisto oli Minna Canthin mielipaikkoja ja lähellä hänen kotiaan.

Kaupunginisien osoittama Maljalahden alue tuntui kaupungin takapihalta ja hylkypaikalta. Kun kuulin, että teatteritaloa suunniteltiin sinne, tulin toisiin aatoksiin. Teatteritalo antaisi Minna Canthille arvoisansa taustan.

Minna Canthin patsas paljastettiin juhlallisin menoin 12.5.1937. Maljalahden puistoon oli kerääntynyt parituhatta ihmistä. Illalla Seurahuoneella järjestettiin kansalaispäivälliset. Maiju Vuorisalo kiitti minua kauniisti. Hän huomautti, etten ollut tehnyt työtä vain ajatuksin ja käsin, vaan myös sydämellä. Itsekin olen sitä mieltä, että Minna Canth on tärkeimpiä teoksiani.

Viikon päästä kiitin toimikuntaa ystävyydestä ja vieraanvaraisuudesta: ”Kiitos hyvästä ja hauskasta yhteistyöstä patsasasiassa, jonka saimme onnelliseen päätökseen, ja kuten toivon, kenenkään menettämättä sen takia huviloitaan enempää kuin asunto-osakkeitaankaan.”

Veljeni Arttu valoi kirjailija Minna Canthin muistomerkin taidevalimollaan Lapinlahdella vuonna 1937. Kuva: Halosten Museosäätiö.

Minna Canthin muistomerkki paljastettiin Maljapuron alueella Kuopiossa Snellmanin päivänä 12.5.1937, jolloin tuli kuluneeksi 40 vuotta kirjailijan kuolemasta. Kuva: Halosten Museosäätiö.

 

 

 

 

Taidemuseo Eemilissä on esillä useita Eemil Halosen valmistamia luonnoksia Minna Canth -patsasta varten. Kuvat: Titus Verhe, Taidemuseo Eemil.

Palaa takaisin kertomukseen