Viides luku

Oman tien löytäminen

Tarinasivu

19

Suomen ja suomalaisuuden puolesta

Asiat alkoivat olla sillä tolalla, että halusin ryhtyä toimimaan aktiivisesti kansamme vapauden puolesta.

Kotini oli hyvin suomenmielinen. En elänyt lapsuudessani ja nuoruudessani itsenäisessä Suomessa, vaan olimme Venäjän keisarikunnan alamaisia Suomen suuriruhtinaskunnassa. Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuodesta 1809 alkaen.

Kansallisromantiikka kukoisti Euroopassa. Myös suomalaisten kansallistunto vahvistui 1800-luvun kuluessa. Monet kuvataiteilijat halusivat tuoda suomalaisuutta taiteensa kautta esiin. Sen sijaan Venäjällä ei katsottu kovin suopeasti kansallisia pyrkimyksiämme.

Keisarin antamalla Helmikuun manifestilla 1899 haluttiin kaventaa Suomen erityisasemaa omine lakeineen, keskusvirastoineen ja sotaväkineen. Manifesti oikeutti keisarin antamaan koko valtakuntaa koskevia lakeja ilman Suomen valtiopäivien suostumusta.

Suomalaiset tyrmistyivät, ja tuhansia ihmisiä kokoontui osoittamaan mieltä Helsingissä. Yli puoli miljoonaa suomalaista – noin joka viides – allekirjoitti protestina Suuren adressin, joka oli tarkoitus luovuttaa keisarille.

Ensimmäisen sortokauden alussa kommentoin Suomen poliittista tilannetta opettajalleni Emil Wikströmille kirjeessäni 25.2.1899:

Rakas veli!

Kiitokset kirjeestäsi ja monet. Onpa tässä aika mennyt ettei ole ennen tullut kirjoitetuksi, vaikka ei suinkaan nyt asioita puutu tähänkään aikaan. Täällä ei nykyään ilo ilolle tunnu, riemu riemulle remaha. Kyllä kai jo tietänet syyn miksi ei. Viime lauvantaina se oli kun julkaistiin tuo keisarillinen julistus joka on saattanut jokaisen vakavasti miettimään ”kuinka meille käy”! Lienee se sinullekin hämmästyttävä tieto, kun juuri olet saanut valmiiksi Otsikkoryhmäsi tärkeimmän osan kirjoituksineen ja vakuutuksineen, jotka nyt on tehty tyhjäksi. Ei sitä olisi kukaan uskonut että näin pian ruvettaisiin semmoiseen hommaa. Kyllä täällä oli painostava ilma jo muutamia päiviä ennen sitä julkaiseva, ei koskaan tahtonut jaksaa tehdä mitään. Ihmiset kuljeksivat pitkin katuja ja seisoksivat kolmikannassa katujen kulmissa ja supattelivat, kertoivat huhuja joita olivat kuulleet, että aijotaan kumota perustuslakimme ja lakkauttaa valtiopäivät ja kaikki muuttaa Emälän malliin. Mutta toivottiin kuitenkin vielä ettei niin olisi asia. Sitten saatiin selvä tieto, eikä Jumala paratkoon puutu juuri mitään noista huhuista. Mutta selkää se karsiikin kun sitä ajattelee. Ei kukaan tiedä mitä pitäisi tehdä, vaan jotakin kuitenkin olisi tehtävä. Sanomalehdet ei saa puhua mitään. Painoesteitä saavat joka päivä, välistä montakin päivässä. Se ei ole omiaan lakkauttamaan huhujen kulkua, sillä niitä on ilma täynnä kaikkia mahdollisia ja mahdottomia. Varsinkin huhutaan että on hävinnyt joitakuita ihmisiä täällä, kun ovat jotakin uskaltaneet puhua.

Oikeastaan meillä näyttää kansa olevan vielä hyvin itse tiedotonta, sillä itsetietoinen ja vapaa kansa ei voisi niin rauhallisesti ottaa vastaan tuommoisia asioita. Meillä vaan huokaistaan ja heitetään herran huostaan asiat ja ruetaan orjiksi.

Kohtahan tuota saat itsekin nähdä, kuulta täällä paikan päällä. Pian sinä olet tehnyt ne kuvat, jotka nyt on valmiina. Olisipa tainnut tulla aika pitkäksi olla yksin. Maaliskuusta syksyyn asti jos oisin tullut. Etköhän olisi niin hyvä ja toisi mulla sieltä muutamia pakettia ”Pastolinia” tullessasi. En viitsi nyt lähettää rahaa, vaan sitten tullessasi. En viitsi nyt lähettää rahaa, vaan sitten saat.

Terve näkemään asti

Veli Eemil Halonen

Suomenmielisyyteni tulee esille myös pienessä yksityiskohdassa kirjeen lopussa: aloin kirjoittaa etunimeni suomalaisittain kahdella e-kirjaimella.